Vaikka lastenkulttuuri onkin tämän blogin ehdoton pääasia, niin uskoakseni me äidit ja isätkin tarvitsemme välillä oman kulttuuriannoksemme, edes pieninä paloina arkiruljanssin keskellä.
Niinpä ajattelin esitellä tänään lapsiperhearkea aidosti ja kaunistelematta kuvaavan Johanna Venhon runot, erityisesti Yhtä juhlaa-runokokoelman lumoavat säkeet.
Nämä runot aukeavat varmasti niillekin jotka eivät helposti runokirjaan tartu tai joita nykyrunous pelottaa, sillä Venhon runoissa maistuu se ihan tavallinen arki kurahaalareineen ja vaippakasoineen sekä myös ne uskomattoman kuulaat pienet hetket, jolloin lapsielo on tulvillaan kauneutta ja rakkautta.
Ilman siis suurempia selittelyitä, analyyseja ja pohdintoja:
hyvää perjantaita kaikille kaikkensa antaneille vanhemmille Venhon runohetken myötä!
Hei nyt hyvä-äiti-kiksit kehiin:
ruispuuron jälkeen
kamomillasaippualla pestyt pojat
puhtaitten lakanoitten välissä
ja äiti laulaa herkän laulun.
Jotain hämärästä lumesta ja
miten sinisellä hetkellä näkyy sisäänpäin.
Jos jaksaa katsoa. Kaikkea tauhkaa ja kuonaa.
Liian pienten päivien tuhkaa: möykkyinä
palamatonta seassa, vaikka
täällä on taivas auki
ja ikkunat tuulen tulla.
Hyvä ihme, täällä tehdään
uusia ihmisiä. Minä en vaan ehtinyt
katsoa kuin reitin tiskirätiltä vaipparoskikselle,
vesiväripöydän luota tiskialtaalle taas.
Ei mitään
hemmoteltujen tyttöjen hommaa: nainen tulee
nirppanokastakin kun se tähän pannaan,
muutama lapsi peräperää,
vuosia kokopäivätoimisesti ja
metri kertaa metrin tilkku
jossa pikkuasioista ei nosteta numeroa
koska pelissä on niin paljon.
Sinä et ole enää se ruusu, pimpinella, rosabella,
olet kasvualusta: multaa
ja maatumattomat paakut.
Heikompi luovuttaa jo
ennen ensimmäistä uhmakohtausta;
lapsi on oppinut puhumaan ja
puhuu ihan muuta kuin mitä odotin.
-Johanna Venho
Kesken kaiken tulee ikävä
synnyttäneiden osastolle,
lämpimään hämärään kuin kohtuun,
maitoa ja verta, tuoreita ihmisiä
sylissä, silmät auki, kuka sinä olet
nukkatukka, kinaposki, äiti tässä, minä oon sun äitis.
En voi jäädä, on pidettävä järjestystä,
kiskottava kuriksia, kasvatettava näitä
maailmaan jossa en itsekään osaa olla,
ne toistavat kaikki äänenpainot,
en voi valehdella niille.
-Johanna Venho, katkelma runosta Metri kertaa metri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti