Vietin eilen aamupäivää Tampereen Vauvakinossa Martan ja hyvän ystäväni sekä tämän tyttövauvan kanssa. Tätä harrastusta tein kuukausittain jo Seelankin ollessa pieni, tosin silloin näitä tapahtumia kutsuttiin Babybioksi. Konsepti on kuitenkin sama: päivänäytös on vauvaystävällinen, eli valot ovat päällä, äänet hiljemmalla, elokuvasaliin on tuotu mikro ja vaipanvaihtopiste eikä kukaan häiriinny jos jälkikasvu elämöi, sillä sali on täynnä vauvaväkeä vanhempineen ja meteli sen mukainen.
Tässä kohdin varmasti monen kulmat rypistyvät; onko laitaa viedä vauvaa tuijottamaan suurta valkokangasta ja saamaan siitä ties mitä ärsykkeitä. Kysymys on sama kuin television kohdalla - paljonko vauva saa sitä "katsella", onko televisiosta haittaa vauvan aisteille ja kehitykselle.
Vaikeahan kysymys tuo on kieltämättä. Toisaalta koen, että elokuvakasvatus on osa kulttuurikasvatusta siinä missä vaikkapa museossa käynti tai musiikin kuuntelu jälkikasvun kanssa. Itse tulen elokuvia rakastavasta perheestä, isoäitini teki jopa koko työuransa elokuvateollisuuden ja Kino-Filmin palveluksessa, joten voin sanoa lähes kasvaneeni elokuvien parissa. Lapsena kävin äidin ja ystäväperheen kanssa myös säännöllisesti Tampereen Niagarassa silloin pidetyssä Lasten elokuvakerhossa, jossa näytettiin laadukkaita eurooppalaisia lasten leffoja. Muistan kerhoajoilta esimerkiksi Roadlh Dahlin kirjaan perustuvan maagisen ja vähän jännittävänkin Kuka pelkää noitia -elokuvan, joka teki lähtemättömän vaikutuksen. (Sellaista lasten filmikerhoa ei taideta muuten tällä hetkellä ainakaan täällä Tampereella järjestää, tokko muuallakaan vai onko jollakulla lukijalla tietoa moisesta? Idea oli kuitenkin hieno ja tilausta voisi sellaiselle olla, näin sivumennen sanoen.)
Myös mieheni kanssa kävimme lähes viikottain elokuvissa ennen lapsia, joten tuntuu luontevalle jatkaa harrastusta nyt siten kun se vain on mahdollista. Eli jos en pääse iltaisin leffaan, niin käyn sitten päivisin vauva kainalossa. Elokuvasalissa itsessään on kuitenkin jotakin niin maagista, että se kumoaa täysin teeveestä tujotetun iltaelokuvan. Se on se pieni jännittävä tunne alkutekstien aikana, popcornin tuoksu ja pehmeän tuolin tuntu!
Ensi kuussa emme pääsekään elokuvista nauttimaan, sillä uuden astetuksen myötä Vauvakinossa saa jatkossa näyttää vain kaikille sallittuja elokuvia, onhan mukana alaikäisiä katsojia, eikä ensi kuussa kuulemma ollut tällaista elokuvaa tarjolla. Mutta marraskuun sateisena aamupäivänä istumme varmasti katsomossa taas!
perjantai 28. syyskuuta 2012
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Paluu maailmaan Annien sävelten tahdissa!
Pitkän tauon jälkeen täällä taas!
Pitkälle venynyt loppuraskaus suurensuuren mahan kanssa vei tämän kulttuuritädin voimat, mutta nyt on pienokainen kolme kuukautta vanha ja suurimmat alkusähläykset ja valvotut yöt on selätetty, joten olen päättänyt palata ihmisten ja kulttuurin ilmoille!
Nytpä siis lastenkulttuuria testailee ja tutkii kanssani Seelan 4vee lisäksi perheen pienokainen Martta 3kk, mikä siis lupaa hyvää tämän hetken vauvakulttuuriin perehtymisen kannalta! :)
Tänään kuitenkin vietin harvinaisen hetken teatterissa kahden miehen kanssa, ensi kertaa Martan syntymän jälkeen. Esitys sivusi sen verran lastenkin kulttuuria että siitä muutama sana.
Kyseessä oli Annie-musikaali, jossa tyttöjemme serkku Alli esiintyy. Suurta ja komeea laulantaa, hienoja lavasteita ja toimivaa tanssia riitti Tampere-talon ison lavan verran, mutta ehdottomasti eniten loistivat esityksen kymmenkunta pientä tyttöä! Huikean suloisia, uhmakkaita, hauskoja ja taidokkaita roolisuorituksia, ei voi kuin ihailla! Pojasta polvi paranee sanoisin, sillä todella, en ole varma olisiko omasta ikäluokasta aikoinaan vielä tällaista osaamista tässä määrin löytynyt. Nykylapset hallitsevat niin suveneeristi lavakarsiman ja tanssin sekä laulun sekä ennenkaikkea luottavat itseensä, sitä on ilo katsella. Erityismaininta on myös annettava pääosan esittäjälle Ronja Alatalolle, joka veti lauluosuudet huikean hienosti! Mieletön ääni nuorella tytöllä, kantaa läpi suuren salin!
Ihan pienille en kuitenkaan tätä esitystä suosittele, sen verran hurja oli mainio Satu Silvokin ilkeän lastenkodin johtajattaren roolissa, että ainakin meidän esikoinen olisi varmasti pelästynyt. Mutta eskari-iästä eteenpäin tämä esitys varmasti hurmaa mukaansa nuoren väen.
Pitkälle venynyt loppuraskaus suurensuuren mahan kanssa vei tämän kulttuuritädin voimat, mutta nyt on pienokainen kolme kuukautta vanha ja suurimmat alkusähläykset ja valvotut yöt on selätetty, joten olen päättänyt palata ihmisten ja kulttuurin ilmoille!
Nytpä siis lastenkulttuuria testailee ja tutkii kanssani Seelan 4vee lisäksi perheen pienokainen Martta 3kk, mikä siis lupaa hyvää tämän hetken vauvakulttuuriin perehtymisen kannalta! :)
Tänään kuitenkin vietin harvinaisen hetken teatterissa kahden miehen kanssa, ensi kertaa Martan syntymän jälkeen. Esitys sivusi sen verran lastenkin kulttuuria että siitä muutama sana.
Kyseessä oli Annie-musikaali, jossa tyttöjemme serkku Alli esiintyy. Suurta ja komeea laulantaa, hienoja lavasteita ja toimivaa tanssia riitti Tampere-talon ison lavan verran, mutta ehdottomasti eniten loistivat esityksen kymmenkunta pientä tyttöä! Huikean suloisia, uhmakkaita, hauskoja ja taidokkaita roolisuorituksia, ei voi kuin ihailla! Pojasta polvi paranee sanoisin, sillä todella, en ole varma olisiko omasta ikäluokasta aikoinaan vielä tällaista osaamista tässä määrin löytynyt. Nykylapset hallitsevat niin suveneeristi lavakarsiman ja tanssin sekä laulun sekä ennenkaikkea luottavat itseensä, sitä on ilo katsella. Erityismaininta on myös annettava pääosan esittäjälle Ronja Alatalolle, joka veti lauluosuudet huikean hienosti! Mieletön ääni nuorella tytöllä, kantaa läpi suuren salin!
Ihan pienille en kuitenkaan tätä esitystä suosittele, sen verran hurja oli mainio Satu Silvokin ilkeän lastenkodin johtajattaren roolissa, että ainakin meidän esikoinen olisi varmasti pelästynyt. Mutta eskari-iästä eteenpäin tämä esitys varmasti hurmaa mukaansa nuoren väen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)